Erkki Tuomiojan kiitospuhe Paasikivi-seurassa 28.5. 2026 hänelle myönnetyn kunnianmaininnan johdosta.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ja Ruotsin suhteissa oli Suomen puolella sekä pettymyksen että kiitollisuuden elementtejä.

Pettymys oli jäänne talvisodasta, jolloin monet suomalaiset kokivat Ruotsin pettäneen Suomen talvisodassa jättäytymällä pois sodasta Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan.

Historioitsijana olen aina korostanut sitä, ettei Ruotsi ole koskaan pettänyt Suomelle antamiaan lupauksia tai velvoitteita, erotuksena siitä mitä ovat voineet olla suomalaisten toiveet ja odotukset.

On myös virheellistä väittää, että Suomi jätettiin täysin yksin. En viittaa niihin muodollisiin mutta täysin tehottomiin myötätunnonilmauksiin, joita saimme ympäri maailman ja Neuvostoliiton sulkemiseen pois Kansainliitosta. Tarkoitan sitä, ettei Ruotsi pysyttäytynyt puolueettomana, vaan julistautui ei-sotaa-käyväksi-maaksi. Tämä tarkoitti, että Suomi sai aseita Ruotsilta ja Ruotsin kautta, taloudellista tukea ja tuhansia vapaaehtoisia, jotka taistelivat Suomessa, sekä kolmanneksen Ruotsin ilmavoimista, joka osallistui Lapin ilmapuolustukseen.

Kiitollisuus puolestaan johtui sekä talvisodan aikaisesta tuesta että siitä, miten Ruotsi otti vastaan tuhansia sotalapsia jatkosodan aikana ja miten koko Suomen Lapin väestö sai turvapaikan Ruotsista, kun Suomi karkotti saksalaiset Suomen maaperältä Lapin sodassa.

Kiitollisuuden tulisi oikeastaan kattaa myös se, miten Ruotsi talvisodan loppuvaiheessa eväsi kauttakulkuoikeuden 40 000 miehen vahvuiselta interventiojoukolta, jonka Englanti ja Ranska olivat luvanneet lähettää Suomeen. Kuten nykyään tiedämme, suurin osa näistä joukoista olisi jäänyt Norrbotteniin miehittämään malmikenttiä ja pysäyttämään Ruotsin malmin viennin Saksaan. Pienellä osalla joukoista, jotka olisivat tulleet Suomen puolustukseksi rintamalla, ei olisi ollut vaikutusta sodan lopputulokseen, vaan se olisi vain pitkittänyt sotaa ja kasvattanut inhimillisiä ja aineellisia menetyksiämme.

Tässä on opetus, joka on edelleen ajankohtainen. Pienet maat voivat luottaa suurvaltojen tukeen kriisitilanteissa vain silloin, kun se on näiden valtioiden omien intressien mukaista – ja Englannin ja Ranskan päällimmäinen intressi oli v. 1940 estää rautamalmitoimitukset Saksaan, Suomen auttaminen oli toissijainen intressi. Tämän sanottuani on myös huomattava, että Englannin ja Ranskan suunnitelmat, joista Stalin tiesi vakoiluverkostonsa kautta, myötävaikuttivat siihen, että hän hylkäsi Kuusisen Terijoen hallituksen ja oli valmis solmimaan rauhan Suomen kanssa meille ankarilla ehdoilla.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli vaikeassa tilanteessa. Meitä ei miehitetty, mutta suvereniteettimme oli rajoitettu, ja meillä oli vaikea tehtävä rakentaa luottamuksellinen suhde Neuvostoliittoon. Paasikiven johdolla onnistuimme tässä, ja pelätty Neuvostoliiton ehdotus ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksesta vuonna 1948 sai myös Suomen etujen mukaisen sisällön ja mahdollisti lopulta Suomelle uskottavan puolueettomuuspolitiikan kehittämisen.

Tätä tuki myös se, että Ruotsi, jossain määrin ottaen huomioon Suomen aseman, päätti pysyä liittoutumattomana maana. Näin rakentui niin kutsuttu pohjoismainen tasapaino ja mahdollisuus Suomen liittymiselle Pohjoismaiden neuvostoon täysjäsenenä vuonna 1955.

Itsenäisellä Suomella oli ongelmia naapurinsa Ruotsin kanssa, mutta Ahvenanmaan kysymyksen rauhanomainen ratkaisu ja sisäisen kieliriidan laantuminen mahdollisti pohjoismaisen kutsumuksemme kehittämisen joka 1935 johti eduskunnassa esitettyyn ja hyväksyttyyn ilmoitukseen Suomen pohjoismaisesta suuntautumisesta. Pohjoismaisen yhteiskuntamallin omaksuminen tapahtui Suomessa kuitenkin muita myöhemmin. Malli sai alkunsa 1930-luvun kriisipolitiikassa Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa, kun taas suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen sai vauhtia vasta vasemmiston voiton jälkeen vuoden 1966 eduskuntavaaleissa.

Samaan aikaan kun Suomen talous vahvistui ja hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin, myös Suomen ulkopolitiikka sai länsimaissa enemmän ymmärrystä ja jopa ihailua. Tämä saavutti huippunsa, kun isännöimme Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin huippukokousta Helsingissä vuonna 1975.

Siitä huolimatta ulkomailla esitettiin edelleen kriittisiä arvioita "suomettumisesta". Vaikka ne liittyivät enemmän oman maan poliittiseen keskusteluun kuin Suomeen, oltiin niistä Suomessa loukkaantuneita. Tämä oli ymmärrettävää, sillä minunkaan mielestäni meillä ei ollut mitään hävettävää siinä, miten hoidimme ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme, ja aivan eritysesti suhdetta Neuvostoliittoon.

Tämä erotuksena siitä, mitä olen kutsunut "itsesuomettumiseksi", eli tavaksi, jolla jotkut poliitikot profiloituivat, kun he opportunistisista karriäärinsä edistämissyistä esiintyivät ja toimivat sen mukaan, minkä he uskoivat antavan heille pisteitä Kremlin silmissä, eivätkä he räikeimmillään myöskään kaihtaneet kollegoittensa ilmiantamista neuvostovastaisina voimina.

Eivät ainoastaan kommunistit, vaan muidenkin puolueiden poliitikot antautuivat houkutukselle käyttää Moskovan korttia uransa edistämiseksi. Ja Venäjän miehitettyä Tšekkoslovakian vuonna 1968, enemmistökommunistit ja SKDL:n sosialistit nousivat Neuvostoliiton silmissä Moskovan politiikan hankalimmiksi kriitikoiksi.

Suomettumiskeskustelu jatkuu Suomessa tänäkin päivänä, mutta kritiikki kohdistuu nyt siihen miten johtavan hallituspuolueen värisuora ulko- ja turvallisuuspolitiikan valtiojohdossa, katsotaan nöyristelevän Trumpin (ja Israelin) laittoman voimapolitiikan edessä jopa suuremmassa mittakaavassa kuin mitä jotkut suomalaiset harjoittajat Venäjän suuntaan kylmän sodan aikana.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen YYA-sopimuksesta voitiin luopua ja rakentaa suhteet Venäjään uudelle perustalle. Suomi päätti hakea EU-jäsenyyttä, mihin Venäjällä ei ollut esittää vastalauseita, jos olisimme heiltä kysyneet, mitä emme tehneet.

Enimmät suomalaiset olivat tähän tyytyväisiä ja ymmärsivät sen myös turvallisuuspoliittiseksi ratkaisuksi eivätkä halunneet enempää. Nato-jäsenyyden suhteen yleinen mielipide Suomessa oli ollut erittäin vakaa kolmenkymmenen vuoden ajan. Keskimäärin 60 % kannatti sotilaallisen liittoutumattomuuden säilyttämistä ja 25 % jäsenyyttä, eivätkä luvut juurikaan muuttuneet sen mukaan mitä maailmassa oli tapahtunut.

Mielipiteet alkoivat muuttua jo Putinin varoittaessa Ruotsia ja Suomea Nato-jäsenyydestä syksyllä 2021. Ne kääntyivät nopeasti lähes yhdessä yössä kannattamaan Nato-jäsenyyttä helmikuussa 2022, kun Venäjä aloitti sodan Ukrainaa vastaan.

Ne, jotka olivat aiemmin kannattaneet Nato-jäsenyyttä, olivat enimmäkseen ihmisiä, jotka Venäjän toimista riippumatta katsoivat, että koska kuulumme "länsimaihin", meidän on oltava myös Natossa. Niiden joukossa, jotka uudessa tilanteessa v. 2022 pitivät liittymistä välttämättömänä, olivat ne, jotka uskoivat Suomen olevan seuraava Venäjän aggression kohde Ukrainan jälkeen, mutta ehkä vielä enemmän niitä, jotka halusivat näyttää keskisormea venäläisille. Ja loput eivät ehkä nähneet muuta vaihtoehtoa kuin mennä suuren enemmistön – ja lähes yksimielisen median – mukana ja äänestää Naton puolesta, jotta konsensusta ei rikottaisi.

Itse asiassa äänestys järjestettiin vain eduskunnassa, jossa Naton jäsenyyshakemus hyväksyttiin lähes yksimielisesti. Aiemmin lähes kaikki poliitikot olivat luvanneet kansanäänestyksen, jos kysymykseen tulisi liittoutumattomuudesta luopuminen, mutta kun tuo hetki koitti, mielipidemittausten liittymiselle ylivoimaisen myönteisiä jäsenyyslukuja pidettiin riittävinä.

Kun hyvin nopeasti kävi selväksi, että suuri enemmistö halusi Suomen liittyvän Natoon, oli minulle äärimmäisen tärkeää, että Ruotsi tekisi saman päätöksen samaan tahtiin kuin Suomi. Riippumatta siitä, kuinka välttämättömänä, hyvänä tai huonoa asiana itse kukin Naton jäsenyyteen suhtautui ja riippumatta siitä, mikä maa olisi mukana ja mikä ulkopuolella, huonoin vaihtoehto olisi, että vain yksi olisi mukana ja toinen ei.

Yhteyksissäni Peter Hultqvistin ja muiden ruotsalaisten – ei vain puoluetovereiden – kanssa halusin ensin selvittää, olisiko meillä mahdollista solmia kahdenvälinen puolustusliitto Naton vaihtoehtona. Vaikka molemmissa maissa oli tiettyä kiinnostusta tähän, kävi lähes välittömästi selväksi, että silloisessa mielipideilmapiirissä – jonka luomisessa ja tukemisessa medialla oli huomattava rooli – tätä pidettiin riittämättömänä ja epärealistisena. Niinpä ainoa jäljellä oleva toimintalinja minulle oli tehdä työtä sen eteen, että myös Ruotsi hakisi Naton jäsenyyttää. Vaikka monet olivat valmiita liittymään Natoon ilman ruotsalaisia, valtion johto ja puolue kannattivat tätä neuvottelulinjaa.

Mutta jo neljä vuotta myöhemmin ihmiset ovat alkaneet tarkastella Natoa uudessa valossa. Syynä on tietenkin Trumpin Yhdysvaltojen kehitys, joka on osoittanut, ettemme voi varauksetta luottaa amerikkalaisten pelastavan meidät kriisitilanteessa ja lähtevän sotaan puolustaakseen meitä Naton viidennen artiklan mukaisesti. Jos Yhdysvallat on valmis heittämään Ukrainan bussin alle, se voi yhtä hyvin tehdä saman Suomen tai Ruotsin kanssa. Tätä tuskin voi estää imartelulla tai golfaamisella, jolla liian monet eurooppalaiset johtajat ovat pyrkineet torjumaan Trumpin ärsyyntymistä ja arvaamattomuutta.

Emme myöskään voi odottaa paluuta entiseen transatlanttiseen suhteeseen demokraattien voiton myötä seuraavissa Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, niin tervetullut ja suhteita parantava asia kuin se toki olisi. Meidän Euroopassa ja muualla maailmassa on paitsi tultava toimeen ilman Yhdysvaltoja, myös tarvittaessa vastustettava Yhdysvaltojen laittomia sotahyökkäyksiä ja pahantahtoista vaikutusvaltaa, kuten sen tukea kansallismielisille, oikeistopopulistisille ja Venäjää myötäileville voimille Euroopassa.

Tämä ei ole argumentti sen puolesta, että Ruotsin ja Suomen pitäisi erota Natosta. Mutta meidän on arvioitava realistisesti sen merkitystä. Suomen osalta olen jatkuvasti muistuttanut, että kaikista maailman maista Ruotsilla on vahvin ja aidoin intressi puolustaa Suomen itsenäisyyttä ja suvereniteettia. Sitten tulevat muut Pohjoismaat ja sitten muu Eurooppa. Jos kaukaisemmatkin maat ovat valmiita puolustamaan meitä kriisitilanteessa, se on tervetullutta, mutta se tapahtuu vain, jos niillä on siihen myös oma intressi, joita muut välittömämmät ja läheisemmät intressit eivät syrjäytä.

Se, että kaikki Pohjoismaat ovat nyt Natossa, ei estä, vaan päinvastoin tarjoaa Suomelle ja Ruotsille entistä paremmat mahdollisuudet syventää puolustusyhteistyötään, mieluiten myös muiden Pohjoismaiden kanssa. Tavoitteenamme voisi olla jopa pohjoismainen puolustusliitto.

Tämä on mahdollista, koska olemme kaikki nyt Naton jäseniä, eikä se ole ristiriidassa eurooppalaisen puolustusyhteistyön vahvistamisen tarpeen ja EU:n kyvyn toimia artiklan 42:7 mukaisesti. Unionin avunantolausekkeen sanamuoto on itse asiassa sitovampi kuin Naton 5. artikla, mutta toisin kuin Natolla, kaikki sen täytäntöönpanoon tarvittavat yhteiset rakenteet ja instituutiot puuttuvat vielä.

Pohjoismaissa tarvitaan myös tiettyä strategista autonomiaa. Pohjoismaisen puolustusyhteistyön potentiaalia on voitava hyödyntää tarvittaessa myös ilman Naton voimavaroja.

Sotaan valmistautuminen ja sotaisan retoriikan viljely tuo sodan aina askeleen lähemmäksi. Vaikka Euroopan puolustusvalmiuden vahvistaminen on ehdottoman välttämätöntä nyt, meidän tulee valmistautua myös rauhaan, vaikka se ei olekaan mahdollista Putinin vallassaoloaikana. Nato onnistui tässä Reaganin aikakaudella niin sanotulla kaksoispäätöksellä, jossa uusien keskipitkän kantaman ohjusten käyttöönottoa koskevan päätöksen yhteydessä se ehdotti myös Naton ja Neuvostoliiton Eurooppaan sijoitettujen keskipitkän kantaman ohjusten molemminpuolista vetämistä pois. Kuten tunnettua, tämä lopulta johti myös sopimukseen näiden ohjusten molemminpuolisesta poisvetämisestä.

Nytkin Natolla tulisi olla vaihtoehtoja tarjottavanaan esimerkiksi siitä, mihin ja miten asevarustelumenojen lisäämiseen tarkoitettuja varoja voitaisiin käyttää tavalla, joka hyödyttäisi kaikkia ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden vähenemisen uhkaamia maita – edellyttäen tietysti, että sekä Venäjä että Kiina sitoutuvat molemminpuolisesti vastaaviin ponnisteluihin. Tämän saavuttaminen voi olla vaikeaa lähitulevaisuudessa, mutta sellaisten tarjousten tekeminen, jotka vähentävät nykyisen asevarustelukilvan taustalla olevia ristiriitoja, ei maksaisi mitään. Se myös heikentäisi Venäjän narratiivin uskottavuutta, jonka mukaan länsimaat pyrkivät vain heikentämään sitä.

Ruotsi ja Suomi ovat aikaisemmin olleet hyvin aktiivisia ja aloitteellisia ydinaseiden käytön ja levittämisen torjunnassa. Naton jäseninä toki hyväksymme ydinasepelotteen olemassaolon niin kauan kuin yleistä ydinaseriisuntaa ei ole toteutettu, mutta se ei mitenkään estä ydinaseiden leviämisen torjumista ja aloitteellisuutta nyt maailmassa meneillään olevan ydinasevarustelukilpailun hillitsemiseksi. Onkin nykytilanteessa täysin tarpeeton ja väärä ratkaisu luopua Suomen lainsäädännössä olevasta ydinaseiden Suomeen sijoittamisen ehdottomasta kiellosta.

Olisi sekä tietämätöntä ja naivia uskoa, että Suomen ja Ruotsin yhteistyö ja yhteydenpito olisi aina sujunut kupruitta ja ongelmitta. Hyvässä muistissa on edelleen tietokatkos maittemme välillä, joka liittyi Ruotsin päätökseen hakea Euroopan Unionin täysjäsenyyttä. Minulla on ollut useamman kerran mahdollisuus kuunnella sekä Ingvar Carlssonin että Mauno Koiviston kummankin erikseen ja oma-aloitteisesti esittämää pitkää ja pahoittelevaa selvitystä siitä miten tällainen pääsi tapahtumaan. Tämä kertoo siitä miten se koettiin puolin ja toisin sen verran traumaattisena, että sellaisen toistuminen halutaan estää.

Niinpä minulla on ollut ulkoministerinä tilaisuus viiden Ruotsin ulkoministerin kanssa ensimmäisessä tapaamisessamme vahvistaa, että emme halua aiheuttaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yllätyksiä toisillemme, vaan informoimme ja konsultoimme keskenämme kaikista sellaisista asioista joiden tiedämme koskettavan myös toista meistä. Keskustelujen jälkeen kumpikin maa tekee itsenäisesti oman ratkaisunsa, mutta olemme tämän jälkeen jokseenkin aina päätyneet samaan ratkaisuun.

Eikä tämä koske vain valtiosuhteita vaan konsultoiva yhteydenpito kattaa myös kansalaisyhteiskunnan ja poliittiset puolueet.