NATO, Trump ja Suomen rooli

VVT:n tilaisuus Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka maailmanjärjestyksen muutoksessa 21.10.

Kun Suomi Neuvostoliiton hajottua irtaantui YYA-sopimuksesta kirjasimme edelleen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin selontekoihimme sen, ettei Suomi salli alueensa käyttöä muille maille vihamielisiin tarkoituksiin. Kaikki YYA:n traumatisoimat suomalaiset eivät aina ymmärtäneet sitä, että tämä tarkoitti myös Venäjää ja oli sellaisena myös kaikkien pohjoismaiden intressissä.

Tämä edellytti myös sitä, että Suomi piti asianmukaisesti huolta omasta puolustusvalmiudestaan. Ns. suomettumisvuosinakaan emme suinkaan olleet sinisilmäisiä – ainakaan Venäjän suuntaan – vaan ylläpidimme myös kylmän sodan päättymisen jälkeen yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa armeijaa. Puolustuskykymme vahvuus ei ollut koskaan 60 amerikkalaisessa Hornet-hävittäjässä, jotka 90-luvulla hankittiin. Vielä vähemmän se on tulevissa F-35 hävittäjissä, jotka voivat vielä osoittautua niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin Suomen puolustushistorian kalleimmaksi virheinvestoinniksi. Puolustuksemme merkittävin pelote ja selkäranka oli ja on edelleen nykymaailmassa ainutlaatuisessa kyvyssämme mobilisoida kriisitilanteessa monisataatuhantinen koulutettu ja motivoitunut reserviarmeija.

Venäjän johto tietää varsin hyvin, ettei Nato halua eikä edes kykenisi hyökkäämään Venäjälle, mutta se ei estä sitä omien nationalististen haaveittensa pönkittämiseksi levittämästä tällaista pelkoa. Se myös uppoaa venäläisiin, joiden Kaarle XII:n, Napoleonin ja Hitlerin pohjustamaa paranoiaa ei tule aliarvioida ja siksi pitäisi kyetä toimimaan niin, ettei sitä enempi ruokita.

Venäjä ylläpitää ja lisää sotilaallista valmiuttaan Suomen rajalla aivan samoin kuin se tekee muilla Naton vastaisilla rajoillaan. Venäjällä ei myöskään ole jäänyt huomaamatta, miten Suomi on DCA-sopimuksella avannut 15 tukikohtaa amerikkalaisjoukkojen käyttöön.

Näiden seikkojen vuoksi Venäjällä voidaan nähdä Suomi nyt potentiaalisena hyökkäystukikohtana. Vaikka Venäjä ei imperialistisia haaveita elättäisikään – mitä ei voi valitettavasti sulkea pois - on olemassa vaara, että sotaisat Nato-puheet vahvistavat venäläisen suurstrategian teesiä, jonka mukaan mahdolliseen viholliseen on iskettävä ennen kuin se ehtii ensiksi niin tekemään.

Putinin Venäjä on syyllistynyt räikeään rikokseen hyökkäyksellään Ukrainaan ja sillä voi olla halu ja valmius käyttää sotilaallista voimaansa muillakin suunnilla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjä olisi aina ollut hyökkäävä osapuoli sen käymissä sodissa. On siten täysin historiatonta kertoa ulkomailla, miten Venäjä on 30 kertaa hyökännyt Suomeen.

Jälkikäteen arvioiden kylmän sodan aika ja sen jälkeiset vuodet olivat Suomelle hyvää ja rauhallista aikaa. Jos tuo kausi aineellisesti oli Suomelle edullinen – kiitos myös kukoistaneen idänkaupan – koetteli se kuitenkin kansankunnan itsekunnioitusta, kun monet vastoin parempaa tietoaan vaikenivat neuvostovaltaan liittyneistä  ihmisoikeusloukkauksista eivätkä protestoineet kuin vaimeasti sitä, miten se voimankäytöllä turvasi imperiuminsa rajat.

Suomen hakeutuminen sotilasliitto Naton jäseneksi tapahtui hyvin nopeasti sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut täysimittaisen sotilaallisen hyökkäyksen Ukrainaan. Päätös tehtiin demokraattisessa järjestyksessä eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö sillä ollut ja edelleenkin ole kansan enemmistön kannatus ja sen hyväksyi lopulta lähestulkoon yksimielinen eduskunta.

Se tapahtui tilanteessa, jossa suomalaiset halusivat varmuuden siitä, ettei Suomi ole Ukrainan jälkeen seuraavana vuorossa naapurimaana, jonka Venäjä olisi valmis tarvittaessa sotilaallisin keinoin palauttamaan, jollei suorastaan äiti-Venäjän osaksi, niin ainakin valtapiiriinsä kuuluvan satelliitin asemaan.

Kun Suomi liittyi Natoon odotettiin liittymisen olevan turvatakuu, jonka saatuamme Venäjän eksistentiaalinen uhka poistuisi Suomen yltä. Kaiken lisäksi ratkaisun ei pitänyt mitään maksaakaan, olihan Suomi jo hävittäjähankinnan ansiosta ylittänyt Naton silloisen vaateen 2 % BKT-osuuden käyttämisestä puolustustarkoituksiin. Sen jälkeen Nato on kuitenkin ottanut uudeksi tavoitteekseen puolustusmenojen kasvattamisen 5 %:iin BKT:sta. Tätä Suomen hallituskin on myötäillyt pohtimatta lainkaan sitä, onko se ylipäätään järkevä tavoite ja miten se rahoitetaan.

Suomalaisten turvallisuuden tunne ei Nato-Suomessa ole ainakaan parantunut. Syy ei toki ole Nato-jäsenyys vaan Putinin Venäjän käytös. Venäjän pelko ruokkii militarismia (ja militarismi pelkoa) ja sotaan varautumista. Tämä näkyy myös siinä, miten kevyesti ollaan valmiita luopumaan aiemmista aseiden tuhovaikutuksia rajoittavista kansainvälisistä sopimuksista, kuten henkilömiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Luottamus aseisiin näkyy myös valmiudessa luopua nykyisestä ydinaseiden tuomisen ja sijoittamisen Suomeen kieltävästä lainsäädännöstä.

Valtiojohtomme ”tärkeimmäksi liittolaiseksemme” korottama USA on syyllistynyt laittomiin hyökkäyksiin ja kansanvälisen sopimusjärjestelmän systemaattiseen sivuuttamiseen jo ennen Trumpia, mutta hänen aikanaan USA:n teot noudattavat enemmän Putinin Venäjän kuin kansainvälistä oikeutta kunnioittavien Euroopan maiden käyttäytymisnormeja.

Trumpin käyttäytyminen on myös koko ajan tuonut lisää näyttöjä Trumpin valmiudesta heittää Ukraina bussin alle. Myös Suomessa on varauduttava siihen, että näin voi käydä amerikkalaisen ratsuväen apuun tuloon luottavalle Suomelle. Sen estämiseksi ei parisuhde-golf ole riittävä tae. 

Paasikivi ja Kekkonen eivät olleet stalinisteja, vaikka joutuivatkin lausumaan arvostavia sanoja generalissimus Stalinista. En epäile presidentti Stubbin sitoutumista liberaalin demokratian arvoihin, vaikka hän pelaisikin golfia protofasistisen ja narsistisen sarjarikollisen kanssa. "Staatsräson" edellyttää istuvilta johtajilta sellaista pidättyvää käyttäytymistä, jollaisesta meidän entisten sellaisten ei enää tarvitse välittää.

Ja kunniallinen rauha Ukrainaan on tavoite, jota varten täytyy olla valmis nielemään iso määrä itsekunnioitusta. Sitä herkkuahan Euroopan johtajat ovat juosseet Washingtonissa nauttimassa saadakseen tappamisen päättymään Ukrainassa. Nähtäväksi kuitenkin vielä jää, onko tämä saavutettavissa edes jollain lailla siedettävillä ja hyväksyttävillä ehdoilla.

Nato-päätöksen peruminen ei vähentäisi suomalaisten turvattomuuden tunnetta. Saamme Natosta myös sellaista oppia ja tietoa, josta on hyötyä kansalliselle puolustuksellemme, kunhan emme mene mukaan Naton provokatorisimpiin ydinsotaharjoituksiin ja muihin ylilyönteihin, ja pidämme kiinni yleistä ydinaseriisuntaa ja asevalvonnan vahvistamista ajavasta pitkästä linjastamme.

Sinisilmäisen Nato-uskon aika on kuitenkin ohitse. Se on tarkoittanut Yhdysvaltoihin luottamista, mutta Suomen ei pidä nähdä turvallisuuttaan vain siitä riippuvana asiana. Niihin asioihin, jotka maailmassa eivät ole muuttuneet ja joita emme voi muuttaa, kuuluvat historia ja maantiede. 

Kaikista maailman maista Ruotsi on se, jolla on vahvin oma intressi Suomen itsenäisyyden turvaamisessa. Oli siten äärimmäisen tärkeätä, että Suomi ja Ruotsi päättivät Nato-jäsenyydestä samalla tavoin ja samanaikaisesti. Ruotsin jälkeen vahvin intressi Suomen turvallisuuden takaamisessa on muilla pohjoismailla. Seuraavaksi vahvin se on muilla Euroopan mailla. Mutta kuten Ranskan ja Englannin tarjous tulla Suomen avuksi talvisodan loppuvaiheessa, se on alisteinen muille intresseille, jotka v. 1940 tarkoittivat rautamalmitoimitusten lopettamista Ruotsista Saksaan.

Vuonna 1940 Suomea tuettiin kannattamalla Neuvostoliiton erottamista Kansainliitosta. On tietysti hienoa, jos kaukaisilla mailla olisi intressiä tulla Suomen avuksi muillakin tavoilla, mutta sen varaan ei voi laskea. Siksi on nyt tärkeätä kehittää ja vahvistaa Suomen ja Ruotsin välistä sotilaallista yhteistyötä ja ottaa tavoitteeksi pohjoismainen puolustusliitto.

Sotaan varautuminen tuo sodan aina lähemmäksi. Siksi niin välttämätöntä kun Euroopan puolustusvalmiuden parantaminen nyt on, on varauduttava myös rauhaan, vaikka se toteutuisi vasta Putinin jälkeisellä aikakaudella. Nato kykeni Reaganin aikana tähän ns. kaksoispäätöksellä, joka lopulta johti sopimukseen Eurooppaan sijoitettujen keskimatkan ohjusten vastavuoroisesta poistamisesta Naton ja Neuvostoliiton toimesta.

Myös nyt täytyisi Natolla olla vaihtoehtoja tarjolla, esimerkiksi siihen mihin ja miten se käyttäisi sotavarustelumenojen kasvattamiseen varattavia rahoja tavalla, joka hyödyttäisi kaikkia ilmastonmuutoksen ja luontokadon uhkaamia maita, edellyttäen tietenkin vastavuoroisuutta niin Venäjältä kuin Kiinaltakin. Tällaista vastaantuloa näiltä ei varmaan kenties pitkään aikaan mahdollista saada. Vaikka näin onkin ei tällaisten asevarusteluun liittyvien vastakkaisuuksien vähentämiseen tähtäävien tarjousten tekeminen omasta valmiudesta tinkimättä maksaisi mitään ja veisi pohjaa Venäjän narratiivilta, että länsi haluaa vain sen heikentämistä.

-  Erkki Tuomioja -